Miksi laihat ihmiset eivät ole lihavia?

Jokainen meistä tuntee varmasti ihmisiä, jotka eivät tunnu lihovan vaikka he söisivät kuinka paljon. Lihovatko jotkut todella helpommin kuin toiset, vai syövätkö laihat ihmiset sittenkin lopulta vain vähemmän kaloreita?

Suurin osa ylipainoa ja laihtumista koskevista tutkimuksista on tehty ylipainoisilla ihmisillä. Viime vuonna esitetyssä BBC:n dokumentissa "Why are thin people not fat?" ("miksi laihat ihmiset eivät ole lihavia?") lihomista tarkasteltiin päinvastaisesta näkökulmasta. Koehenkilöiksi valittiin ihmisiä, jotka olivat luonnostaan hoikkia. Kukaan ei erityisesti tarkkaillut syömistään ennen tutkimusta, mutta heidän painonsa oli silti pysynyt suurin piirtein samana vuosien ajan.

Koehenkilöiden tuli syödä vähintään tuplasti normaalin kaloritarpeensa verran ja välttää liikuntaa neljän viikon ajan. Miesten päivittäinen energiamäärä oli 5000 kilokaloria, naisten jonkin verran vähemmän. Tarkoituksena oli selvittää, alkaisivatko myös luonnostaan hoikat ihmiset lihoa, kunhan ravinnon määrä on riittävän suuri. Listalla ei myöskään ollut terveysruokaa, vaan paljon kakkujen ja pirtelöiden kaltaisia valmistuotteita, jotka sisälsivät suuria määriä sokeria ja rasvaa. Siis juuri sellaista ruokaa, jonka pitäisi lihottaa.

Dokumentissa mainitaan Vermontin vankilassa vuonna 1967 tehty koe, jossa vangeille annettiin päivittäin poikkeuksellisen suuria kalorimääriä. Tavoitteena oli selvittää, millaisia hormonaalisia muutoksia ihmisen kehossa tapahtuu, kun hän muuttuu ylipainoiseksi.

Kunkin vangin oli tarkoitus kasvattaa painoaan 25 prosentilla. Tutkimuksen edetessä kävi kuitenkin ilmi, että vaikka kalorimäärä nousi kuinka suureksi, osa vangeista ei päässyt tavoitteeseen. Erään vangin painonnousu pysähtyi 18 prosenttiin siitä huolimatta, että hänen päivittäinen energiansaantinsa oli hulppeat 10 000 kilokaloria.

Vuosien ajan asiantuntijat kiistelivät Vermontin vankilatutkimuksen tuloksista. Klassisen kalorimallin mukaan suuremman kalorimäärän olisi pitänyt johtaa lihomiseen, sillä vankien ei annettu polttaa kaloreita liikunnalla. Mikä siis selittää, miksi jotkut vangit eivät lihoneet?

Tähän kysymykseen etsitään vastausta myös BBC:n kokeessa. Koko dokumentti on katsomisen arvoinen, mutta tässä lyhyt yhteenveto tuloksista:

• Kaikilla oli vaikeuksia pysyä kaloritavoitteissa
• Energiatiheät ruoat kuten suklaa tekivät tavoitteiden saavuttamisesta helpompaa
• Osa koehenkilöistä lihoi enemmän neljän viikon aikana kuin toiset
• Yksi henkilöistä ei lihonut juuri lainkaan; sen sijaan lihasmassa kasvoi
• Kaikki koehenkilöt palasivat entiseen painoonsa tutkimuksen jälkeen

Tulokset siis vahvistavat Vermontin vankilatutkimuksessa tehdyt havainnot: joidenkin ihmisten on vaikeampi lihoa kuin toisten, vaikka kalorimäärät olisivat suuria. Selityksiä ilmiölle on monta:

• Ruokahalulla on osittain geneettinen perusta
• Äidin ikä, paino ja ruokavalio raskauden aikana vaikuttavat myös lapsen painoon
• Lapsena opitut syömistavat säilyvät yleensä aikuisikään asti
• Luonnostaan hoikat ihmiset välttävät ylimääräisiä kaloreita vaistomaisesti
• Ihmisillä on tietty "luonnollinen paino", jota kohti elimistö pyrkii
• Lepoaineenvaihdunnalla (basal metabolic rate) on tärkeä rooli energian kulutuksessa
• Nälän tunne on suhteessa elimistössä olevien rasvasolujen määrään
• Rasvasolujen määrä voi kasvaa muttei vähentyä

Erityisesti kaksi viimeistä kohtaa ovat mielenkiintoisia. Rasvakerroksella on kaksi lihavuuden kannalta olennaista ominaisuutta: rasvasolujen koko ja lukumäärä. Rasvasolujen lukumäärä on tyypillisesti määräytynyt teini-iän jälkeen. Niinpä syöminen vaikuttaa ensi kädessä rasvasolujen kokoon: energian varastoituessa ja rasvan palaessa elimistön rasvasolut kasvavat ja kutistuvat tarpeen mukaan.

Jos ihminen kuitenkin jatkaa syömistä vielä sen jälkeenkin, kun rasvasolut ovat kasvaneet maksimikokoonsa, elimistö alkaa tuottaa uusia rasvasoluja ylimääräisen energian varastoimiseksi. Herkkyys uusien rasvasolujen tuottamiseen riippuu luultavasti yksilöstä. Ongelma on, että nykytiedon mukaan rasvasolujen määrä voi ainoastaan lisääntyä muttei koskaan vähentyä. Niinpä ylensyönnin seurauksena tuotetut uudet rasvasolut pysyvät aina mukana. Mikä pahinta, rasvasolujen tehtävä on varastoida energiaa ja täyttyä, mikä ilmenee nälän tunteena. Tämä taas tekee tietoisesta kalorien vähentämisestä hyvin hankalaa.

Dokumentissa pohditaan myös, miksi suurin osa ihmisistä ei ole kuin tutkimuksen koehenkilöt. Suurimmalle osalle lihominen ei nimittäin vaadi erityisiä ponnistuksia. Erään haastateltavan tutkijan mukaan lihomiselle on evolutiivinen selitys: kivikaudella ruokaa ei aina ollut saatavilla, joten energiaa kannatti varastoida rasvakudokseksi pahan päivän varalle. Ne yksilöt, jotka eivät kyenneet varastoimaan rasvaa, kuolivat pois ensimmäisen nälänhädän myötä, kun taas pulskat yksilöt selvisivät ja jatkoivat geeniensä levittämistä.

Tähän argumenttiin kannattaa kuitenkin suhtautua varauksella. Monille ihmisen biologiaan liittyville seikoille on helppo keksiä näennäisesti tyydyttäviä evolutiivisia selityksiä, jotka kuulostavat järkeenkäyviltä mutta voivat olla keskenään ristiriitaisia. Jos lihavuus on biologiselta kantilta hyödyllistä ja hoikkuus haitallista, miten hoikkien ihmisten geenit ovat selvinneet näin pitkälle? Mistä laihojen ihmisten geenit ovat peräisin? Rasvan varastoinnin voi ajatella myös olleen haitta kivikauden ihmiselle. Hoikilla yksilöillä on täytynyt olla etu esimerkiksi metsästyksessä lihaviin verrattuna.

Lihomisella ja laihtumisella on eittämättä evolutiivinen perusta, mutta totuus on luultavasti monimutkaisempi kuin "lihavuus oli kivikaudella hyödyllistä" tai "lihavuus oli kivikaudella haitallista". Tarkempien biologisten syiden ja mekanismien ymmärtäminen on hyödyllistä ainakin niille, joille hoikkuus ei tule dokumentin koehenkilöiden lailla luonnostaan.